Pitkäperjantai.

Minun tekisi mieleni kirkkoon, mies ei halua. Hän ei ymmärrä. Kieltää puhumasta lapsen kuullen "noita jeesusteluja".
Lapsi halusi aamulla luettavan lasten Raamattua sängyssä, mies huokaili ja puhisi..

Lopulta hermostuin: "sua ei kukaan kiellä olemasta niinkuin olet, joten älä säkään puutu tähän".

En tiedä, kirkkoon haluaisin, mutta pelottaa se huomauttelu siitä.. Vaikka tämähän oli normaalia jo Jeesuksen aikana.. Vaikeaa. Olen kai heikko ihminen, kun en kestä,v aan yritän päästä siitä mistä on helpoin.

Viikon päästä olisi jälleen perhemessukin. Tulisi taas kaksi peräkkäistä kirkossa käyntiä. Viimeksihän siitä "riemu repesi", kun pitää "joka viikko ravata".
Mikä pahinta, lapsikin sanoi, että "en halua sinne".. Isän asenteet tarttuvat :(
Isä sanoo, että älä kerro lapselle satuja. Kysyn miksi en kerro sitä, mitä itse uskon? Ei vastaa.

Elämä on.

Kaikesta huolimatta olen taas saanut ihania rukousvastauksia. Uskoa ei minulta viedä.

Siunattua Pääsiäistä jokaiselle!

Olen viime aikoina kokenut todellista uskomisen riemua. Jotenkin, olen aivan kuin täyttynyt ilolla ja riemulla. Olen ollut niin kiitollinen ja onnellinen, että minä saan uskoa!

Mutta sitten. On kamalaa, kun perhepiiristä, todella läheiseltä ihmiseltä, kuulee ihan toisenlaista palautetta. Tivataan syytä kirkossa käyntiin, arvostellaan sitä vielä viikko jälkikäteenkin. Taivastellaan (hehe mikä sanavalinta) sitä, että kuin sinne kirkkoon voi mennä.
Taustalla on kai pelko,e ttä joku tuttu näkee, että vaimo käy kirkossa. Herranen aika sentään, k-i-r-k-o-s-s-a.
Eihän nyt kukaan täysjärkinen mene kirkkoon!

En tiedä, kai samaan aikaan on pelkoa, että minä muutun, vaikka miksi minä tästä muuttuisin?
Uskossani olen kyllä vahvistunut, mutta usko on ollut osa minua aina. Nyt vain kehtaan tuoda sen julki. Miehelle se onkin vaikeampi paikka.
Sanat uskonto, kristillinen, kristillisyys, kirkko, seurakunta, raamattu, Jumala, Jeesus, Taivaan Isä.. Ne ovat kuin punainen vaate härälle.

Hän ei voi sietää sitä, että Raamattu on esillä. Vielä vähemmän hän sietää, että luen Raamattua, siitä saan jatkuvaa huomauttelua. Kysymyksiä, onko pakko, miksi, eihän nyt kukaan..

Hän  kyllä kuuluu kirkkoon. Eikä suostu eroamaan. Silti, ei nyt kirkossa sentäs sais käydä..

Ei, tämä nyt on näin kun on. Minä yritän suhtautua rauhallisesti ja fiksusti hänen asenteeseensa. Hän on tavallaan kai huolissaan. En minä tiedä edes miksi. Ei hän kerro.
Ahdistavaa. Mutta samaan aikaan koen uskomisen riemua, on rauhallinen ja levollinen olo.

Omituista. Sekavia tunteita.

Uusi vuosi on alkanut ja tuonut muutoksia elämään.
Hiljalleen siis aloitellaan uutta elämää, tulevaisuus on avoinna.

Rukoiltua on tullut todella paljon, jotenkin on helpottavaa, kun voi uskoa, että Jumala kantaa ja johdattaa. Nämä muutokset ovat kyllä selkeästi Jumalan johdatusta. Niin vaikealta kuin muutosta onkin ollut alunperin hyväksyä, on tullut koko ajan asioita, jotka kertovat, että Jumala on järjestänyt meidän asiat niin, että ne menevät parhaimman mukaan.

Nämä muutokset ovat sattuneet osittain samaan aikaan kuin uskoontuloni. Niin uskomatonta kuin se onkin. Turha jossitella, mutta mitä jos en olisi tullut uskoon? Mihin olisimme sitten menossa?

On myöskin muutamia ihan hassuja (?) konkreettisia kokemuksia. Parina kertana olen ollut pimeällä liikkeellä ja kuunnellut Simojoen musiikkia sekä virsiä. Aivan kuin olisi joku kulkenut vierellä ja antanut turvaa ja voimaa. Suojellusta. Tuli turvallinen ja luottavainen olo, olen oikealla tiellä.

Nyt, kun elämä tuntuu potkivan päähän enempi ja vähempi, on etenkin tämä laulu soinut monesti sekä mielessä että ihan oikeasti:

Tartu käteen Jumalan

Sammuu loiste kynttilöiden, tuuli laulaa
ikävöiden, hetki kaikkein kaunein kohta muisto vain on.
Tuli hiipuu nuotiossa, käsi ystävän on poissa, sisälläsi kaipaus soi sammumaton.

Tartu käteen Jumalan, tartu siihen mikä kestää. Astu kalliolle, joka pettää
ei voi.
Tartu käteen Jumalan, älä minkään anna estää. Kuule kuinka sydämesi sykkii ja soi.

Pian jo lehdet lentelevät, koittaa talvi, koittaa kevät. Moneen kertaan telttanarut irrotetaan.
Uupuu askel vaeltajan, sortuu seinät savimajan. Mutta yksi loppuun asti on paikallaan.

Tartu käteen Jumalan…

Elämä on taivallusta, iloa ja kaipausta.Halki vuorten, laaksojen ja vetten se vie.
Yksi auttaa ainoastaan, yössäkin Hän tulee vastaan, sydämeesi kuiskaa hiljaa:
Tässä on tie!

Tartu käteen Jumalan…

Se on jotenkin niin... Lohduttava. Auttaa jaksamaan.
Ei tämä ole ainoa, moni muukin auttaa jaksamaan. Olenkin kuunnellut viime aikoina todella paljon ns. hengellisiä lauluja (onko joku parempi nimitys olemassa?), ja kyllä ne auttavat, ainakin minua. Saavat ajatukset pois siitä omasta pienestä (tai suhteellistahan sekin on) ongelmasta.
Luotan siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Nämä ovat vain maallisia ongelmia, joita täällä tulee vastaan.

Ei rukoileminen ja uskossa oleminen niitä poistaa, mutta tekee helpommaksi kestää ne.
Rukous jäsentää ajatuksia, antaa hetken levähdystauon siitä suorittamisesta. Rukous voi olla vain parin sanan henkäys, tai se voi olla pitkä puhe.

Nämä laulutkin käyvät rukouksesta, ainakin minulla. Kun omat sanat ei enää riitä, eikä jaksa enää keksiä uusia sanoja kuvailemaan omaa ajatustaan ja tunnetilaansa. Kun ei tiedä, mitä pyytäisi.

Ja oikeastaan, onneksi ei tiedäkään. Voi vain pyytää avointa mieltä ottaa asiat vastaan sellaisenaan. Pitää olla varovainen siinä, mitä pyytää, koska sen voi todellakin saada.. Ja tiedänkö minäkään, mitä haluan? En todellakaan. Voin kuvitella tietäväni, mutta sitten.. Totuus on usein ihmeellisempi kuin uskoisikaan.

Mutta päivä kerrallaan eteenpäin.

Vaihdoinpa blogille nimen, ei tämäkään hyvä ole, mutta ei voi mitään. Parempaa nimeä saa ehdotella, jos sattuu runosuoni sykkimään.

Mutta olen viime aikoina taas pohtinut kysymystä "kuka on oikea uskova" ja "millainen on oikea uskova".
 
Olen törmännyt käsitteisiin "uskonnollinen, mutta ei uskova" ja "pyhällä hengellä täyttyminen".

Niin, olen kai uskonnollinen, mutta olenko uskova? Kuka siihen osaa vastata? Mitä siihen vaaditaan että on uskova, ei vain uskonnollinen.
Uskonnollinen kai olen, koska rukoilen, kuuntelen virsiä ja laulan niitä, luen Raamattua ja käyn kirkossa.
Uskova olen, koska uskon Jumalaan.
Mutta riittääkö se?

Usein kuulen, että vain Pyhällä Hengellä täyttyneet ovat oikeita uskovia. En minä ole sellaista kokenut, ainakaan en tiedä. En minä ole saanut mitään erikoisia lahjoja. En puhu kielillä tms.
Enkö siis olekaan uskova, koska se on minulta kokematta?

Riittääkö siihen halu, halu olla uskova? Mitä minun pitäisi tehdä, jotta olisin oikea uskova?

Minusta Raamattu sanoo, että ainoa tapa on uskoa. Vain usko voi pelastaa.
Mutta silti, mitä se todella tarkoittaa?