En tiedä, en osaa sanoa.
En minä ääneen rukoile ja huuda Jumalaa apuun. En minä käännytä jokaista vastaantulijaa ja saarnaa, kuinka paljon parempaa ja helpompaa elämä olisi, jos hänkin olisi uskossa.
En edes puhu uskostani, ellei siitä kysytä. Silloinkin puhun sen, mitä kysytään.
En minä valikoi ystäviäni ja tuttaviani sen perusteella, uskovatko he ja mihin uskovat. Keskustelen kyllä mielelläni uskosta ja siihen liittyvistä asioista, mutta ketään sen sellaiseen keskusteluun pakota. Halu keskustella asiasta, täytyy olla molemminpuolista, jotta keskustelu olisi antoisa. En minä halua loukata ja suututtaa ihmisiä.
Mutta sitten se toinen puoli. Minä toivon, että minun uskoani kunnioitetaan myös. En halua kuunnella halventavia kommentteja uskossa elämisestä ja siitä, millaisia uskovat ovat stereotyyppeinä. En halua, että minut lokeroidaan sen perusteella, että olen uskova.
Minulta kysyttiin vuosia sitten erään nuoren ihmisen, voisipa sanoa että lapsen, toimesta, että olenko minä muka joku uskovainen. En enää muista, missä yhteydessä se tuli puheeksi. Vastasin että olen. Hän kysyi, että ai miten muka. Sähän katsot telkkaria ja et sä oo mitenkään uskovainen.
Niinpä. Millainen sen uskovan pitäis sitten olla?
Mutta ymmärrän kysyjän ennakkoluulot, koska kyseessä on alue, jolla (vanhoillis)lestadioilaiset hallitsevat. Lähes ainoa "uskontotyyppi" ovat he. Tulee kai sitä vähemmästäkin käsitys, ettei muunlaisia uskovia voi olla.
Tosiasiassa uskovia on monenlaisia. Minä voin sanoa, että olen uskova, koska voin sanoa ääneen
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,
ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän
Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi
Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,
astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista,
astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla
puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,
ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.
ja uskon siihen, se tulee sydämestäni, kumpuaa jostain sisältäni. Sitä on vaikea sanoin kuvata.
Minulta on turha alkaa kovin monimutkaisia kysellä, miksi, jos kerran niin entä sitten, mitä, minkä takia, miksi muka jne.
Minä uskon, koska minä uskon. Uskon sillä tavalla kuin uskon. Ei se tee minusta parempaa ihmistä, olen ihan yhtä syntinen ja huono, kuten moni muukin.
Ei se helpota elämääni. En usko, että Jumala tipauttaa minulle tilille miljoona euroa, kun rukoilen vain.
Mutta se tekee minun sisäisen olon helpommaksi. Rauhoittaa minua. Olen levollisempi. Minä tunnen oloni paremmaksi, kun voin rukoilla. Voin antaa sen taakan jonkun toisen kannettavaksi.
Minä tiedän, että tämä kuulostaa "sekopäiseltä", mutta en osaa sitä (vielä ainakaan) oikein tuoda julki. Siksi minulla on tämä blogi. Voin kirjoittaa ajatuksiani ja jäsentää niitä. Miettiä ja pohdiskella. Tehdä muistiinpanoja.
Kommentit