Olen viime aikoina kokenut todellista uskomisen riemua. Jotenkin, olen aivan kuin täyttynyt ilolla ja riemulla. Olen ollut niin kiitollinen ja onnellinen, että minä saan uskoa!

Mutta sitten. On kamalaa, kun perhepiiristä, todella läheiseltä ihmiseltä, kuulee ihan toisenlaista palautetta. Tivataan syytä kirkossa käyntiin, arvostellaan sitä vielä viikko jälkikäteenkin. Taivastellaan (hehe mikä sanavalinta) sitä, että kuin sinne kirkkoon voi mennä.
Taustalla on kai pelko,e ttä joku tuttu näkee, että vaimo käy kirkossa. Herranen aika sentään, k-i-r-k-o-s-s-a.
Eihän nyt kukaan täysjärkinen mene kirkkoon!

En tiedä, kai samaan aikaan on pelkoa, että minä muutun, vaikka miksi minä tästä muuttuisin?
Uskossani olen kyllä vahvistunut, mutta usko on ollut osa minua aina. Nyt vain kehtaan tuoda sen julki. Miehelle se onkin vaikeampi paikka.
Sanat uskonto, kristillinen, kristillisyys, kirkko, seurakunta, raamattu, Jumala, Jeesus, Taivaan Isä.. Ne ovat kuin punainen vaate härälle.

Hän ei voi sietää sitä, että Raamattu on esillä. Vielä vähemmän hän sietää, että luen Raamattua, siitä saan jatkuvaa huomauttelua. Kysymyksiä, onko pakko, miksi, eihän nyt kukaan..

Hän  kyllä kuuluu kirkkoon. Eikä suostu eroamaan. Silti, ei nyt kirkossa sentäs sais käydä..

Ei, tämä nyt on näin kun on. Minä yritän suhtautua rauhallisesti ja fiksusti hänen asenteeseensa. Hän on tavallaan kai huolissaan. En minä tiedä edes miksi. Ei hän kerro.
Ahdistavaa. Mutta samaan aikaan koen uskomisen riemua, on rauhallinen ja levollinen olo.

Omituista. Sekavia tunteita.