Olen miettinyt, mitä lapselle kertoa.
Olen sitten kertonut sen, mitä hän kysyy. Käymme kirkossa, luemme lasten Raamattua, laulamme virsiä, niitä omastakin lapsuudesta tuttuja.
Enimmäkseen meillä kuitenkin kuunneellan ihan perinteisiä lastenlauluja, katsotaan televisiota, luetaan satuja.

Iltarukous kuuluu iltaan, ja juttelemme Jumalasta ja Jeesuksesta kaikenlaista. Siitäkin, että kaikki eivät usko, että Jumala on olemassa. Myöskin siitä, että minä uskon, että on. Uskon, että rukoileminen auttaa ainakin oloa. Kukaan ei voi luvata, onkos iitä apua, mutta se lohduttaa.

Yöllä jos pelottaa, voi rukoilla Jeesukselta enkelin turvaksi ja häätämään ne pelot poissa. Näyttäis toimivan, pimeän pelko on ainakin helpottunut ja sitä myöten sänkyyn jääminen iltaisin.
Lapsi kun on tullut äitiinsä, eikä voi nukkua, jos on pieniäkään valo. Ja pimeässä taas pelottaa..

Olen sitä mieltä, että lapsi saa itse tehdä uskonratkaisunsa, mutta kerron hänelle sen, mitä uskon. Ja kerran hänellä on kiinnostusta, hän saa käydä pyhäkoulussa, luetaan Raamattua ja jutellaan niistä asioista.

Mitään pelottelua ja aivopesua en suvaitse. En halua opettaa arvosteleen ihmisiä sen mukaan,  uskovatko ja mihin uskovat ja millä tavoin. Se kun on jokaisen oma henkilökohtainen asia.
En pelottele saatanalla, en möröillä ja peikoilla.
Näen niillä pelottelun turhana.

Meillä jutellaan myös kummituksista ja pelottavista möröistä ja otuksista. Ei niiltä voi enää tuon ikäistä suojella, tai sitten menee jo elämä hankalaksi. En voi kieltää muuta yhteiskuntaa mainostamasta niitä ja muiden lapsia leikkimästä niillä.