Minusta olisi kiva saada perusteluita sille, miksi lasta _ei_ pitäisi kastaa?

Aina pyydetään perustelemaan, _miksi_ lapsi kastetaan, mutta entäs toisinpäin?

Minun lapseni on kastettu ja tulevatkin lapset tullaan kastamaan. Minut on kastettu ja miehenikin on kastettu.
Lapsi saa luonnollisesti tehdä oman uskonratkaisunsa sitten aikuisena, riparin toivon hänen käyvän kuitenkin, mutta sen näkee sitten aikanaan.

Minä en näe syytä sille, että lapsi jätettäisin kastamatta. Mietin sitä silloin aikoinaan paljonkin. Lopulta tulin tulokseen, että missään ei kielletä lapsen kastamista. Lapsenkin Jumala ottaa omaksi lapsekseen. Kasteen armo tulee aina olemaan lapsen mukaan, hän ja me jokainen kastettu, voimme palata kasteen armoon aina.

Voihan aikuisenakin kastettu "ottaa ja lähteä pois" uskosta ja palata siihen takaisin. Miten tämä eroaa sitten siitä, että kasteen lapsena saanut "löytää" takaisin uskon? Katoaako se kasteen armo siinä välissä jotenkin eri tavalla, jos on kastettu jo lapsena?

Ja niin. Tiedän sen, että joillekin kaste=nimen anto. Minulle se ei ole sitä. Minulle se on merkinnyt lapsen ottamista seurakunna jäseneksi ja että Jumala on ottanut lapsen omakseen. Siis vaikea selittää. Mutta kuitenkin.. Itse olen kokenut, että se on minulle tärkeä juttu. Onko se tarpeeksi hyvä peruste sitten kastaa lapsi? Minusta on.

En usko,että Jumala meitä tuomitsee, että "ettekö te tajunneet, ei lapsia pitänyt kastaa, aikuiset vain": Vai kieltääkö Raamattu jossain kohti kastamasta lapsia?

Raamattua voi tulkita monella tapaa. Tärkeintä kai on se, että uskomme Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen.. Pitääkö kastekysymyksen repiä rikki kaverisuhteitakin?